Kuinka voisimme aloittaa vuoden 2023 luottavaisin mielin? Uusi vuosi alkaa, ja Euroopan maaperällä riehuu tuhoisa sota. Venäjän hyökkäyssota koskee laajalti muutakin maailmaa kuin Eurooppaa: se vahvistaa energia- ja ravintokriisiä suuressa osassa Afrikkaa, Lähi-Itää ja Aasiaa. Joka ilta yli 800 miljoonaa ihmistä menee nälkäisenä nukkumaan. Ilmastokriisi syventää tätä kärsimystä entisestään, vahvistaa konflikteja ympäri maailman sekä anastaa monilta maa-alueita, kodin ja turvallisuudentunteen.

Kuinka voisimme näinä vaikeina ja turvattomina aikoina olla optimistisia? Olen täysin vakuuttunut siitä, että meillä, joilla on maailmanlaajuinen johtovastuu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata alkava vuosi toiveikkaana ja luottaa siihen, että voimme tehdä ihmisten elämää parantavia muutoksia. Ei näiden kriisien voimakkuudesta huolimatta, vaan juuri niiden takia.

”Optimismiin kuuluu, että käännämme kasvomme aurinkoon ja kuljemme aina eteenpäin”. Näin Nelson Mandela on kuvannut hetkiä, joina hänen uskonsa ihmisiin on horjunut, mutta usko ei kuitenkaan ole antanut periksi epätoivolle.

Pidetään katse eteenpäin ja pysytään kurssissa. Luotetaan siihen, mitä voimme yhteistyöllä saavuttaa. Nämä ajatukset voisivat johdattaa meidät alkavaan vuoteen. Eivätkä ajatukset lähde naiivista toivon tunteesta. Se lähtee ulkoministerin itseluottamuksesta, joka on menneiden 12 kuukauden aikana monissa – usein vaikeissa – tilanteissa oppinut, kuinka paljon voimme saavuttaa, kun toimintamme perustuu solidaarisuuteen ja inhimillisyyteen ja puolustamme sitä, mihin uskomme.

Juuri näin reagoimme, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan: yhdessä, eurooppalaisina, osana transatlanttista yhteisöä, osana maailmaa. Asetuimme selkeästi sodan epäinhimillisyyttä vastaan tukemalla Ukrainaa, asettamalla pakotteita Venäjän sotakoneistoa vastaan ja investoimalla turvallisuuteemme.

Ei tämä epätavallinen yhtenäisyys itsestään selvää ollut. Maaliskuisessa YK:n yleiskokouksessa yli 140 maata toi äänensä kuuluviin Venäjän aggressioita vastaan. Mukana oli maita pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä eri historiallisine, poliittisine ja kulttuurisine taustoineen. Kokoonnuimme yhteisen asian äärelle tekemään sen, mitä kansalaiset meiltä odottivat: tekemään täysin selväksi, ettemme aio pysyä tällaisissa epäoikeudenmukaisissa tilanteissa neutraalina. Aiomme olla oikeudenmukaisuuden puolella – vaatia oikeutta Butšassa raiskatulle naiselle, Hersonissa ammutulle sotilaalle ja pienelle lapselle, joka joutui jättämään Itä-Ukrainassa olevan kotinsa.

Me voisimme olla heidän paikallaan, ja he meidän paikallamme. Jos antaisimme hyökkäyssodan vain tapahtua, ei kukaan pystyisi nukkumaan öitään rauhassa. Jokainen joutuisi pelkäämään, että suurempi naapuri hyökkää.

Voimamme on yhtenäisyydessämme. Olemme inhimillisyyden nimissä yhdistyneet – tämä syvä varmuus antaa minulle toivoa alkavaan vuoteen.

Ylläpitääksemme tätä yhtenäisyyttä meidän pitää kuunnella tarkemmin. Sen olen viime kuukausien tapahtumista oppinut. Eurooppalaisten kumppaneittemme lisäksi meidän tulee kuunnella myös kumppaneitamme Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa sekä Lähi- ja Keski-Idässä.

Olen keskustellut monien Euroopan ulkopuolisten kumppaneidemme kanssa Venäjän sodasta. ”Nyt, kun Euroopassa on sota, haluatte, että olemme teidän rinnallanne. Missä olitte, kun täällä jylläsi konflikti?”, kuulin heidän kysyvän.

Ymmärrän heidän huolensa. Uskon todellakin, että meidän pitäisi olla valmiita tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaamme ja aikaisempia sitoumuksiamme. Meidän tulee kuunnella tarkasti silloinkin, kun kumppanimme kertovat meille vaikeuksistaan katkaista riippuvuutensa Venäjästä – sotilaallisesti, poliittisesti tai taloudellisesti. Kyseessä on valtava haaste. Täällä Saksassa näemme, kuinka riippuvuutemme lopettaminen rasittaa kansalaisiamme. Monille kumppaneille kyse on vielä pahemmasta rasitteesta, eivätkä he yksinkertaisesti voi solmia miljardiluokan pelastuspaketteja.

Kumppaneidemme pitää tietää, että meihin voi luottaa. Eräs kollegani sanoi vähän aikaa sitten: ”Tarvitsemme sitoutuneita kumppaneita, emme mielisteleviä sanoja.” Johtakoon tämä periaate toimintaamme.

Haluamme välittää selkeän viestin: emme käännä maailmalle selkäämme, kun naapurissa riehuu sota. Päinvastoin: me näemme tämän sodan aiheuttavan kärsimystä koko maailmaan, koska Venäjä rajoittaa pääsyä Ukrainan viljan vientiin ja levittää valheita siitä, kenen syytä tilanne on.

Reaktiomme on aina silloin ollut tehokkain, kun se on ollut yhtenäinen. Yhdistyneet kansakunnat yhdessä turkkilaisten kumppanien kanssa saivat neuvottelujen lopputuloksena käynnistettyä Ukrainan viljanviennin. Taloudellisesti vahvimmista demokratioista koostuvassa G7-ryhmässä sovimme kesäkuuhun 2022 mennessä yli 14 miljardin dollarin arvoisesta avusta auttaaksemme niitä, jotka kärsivät eniten. Saksa on edelleen toiseksi suurin humanitäärisen avun tarjoaja maailmassa. Tämä solidaarisuus saa minut luottavaiseksi. Mutta se yksistään ei riitä.

Esimerkiksi Maailman ruokaohjelman oli pakko vähentää ruoka-apua Jemenissä, Somaliassa ja Sahelissa. Jokainen pienennetty ruoka-annos on pois nälkää näkevältä lapselta. Jos meidän lapsemme näkisivät nälkää, meidän olisi hyvin vaikeaa taistella demokratian, oikeuden ja vapauden puolesta. Siksi emme saa vähentää yhteistä tukeamme alkavanakaan vuonna.

Samanaikaisesti kokoamme kumppanimme yhteen etsimään ratkaisua ravintokriisin yhdelle vakavimmista aiheuttajista, ilmastokriisille. Miljoonille ihmisille ympäri maailman ilmastokriisi on konkreettinen uhka hengissä pysymisen ja elinkeinon kannalta. Pohjois-Malissa vieraillessani paikalliset naiset kuvailivat minulle ahdinkoaan: kuivuus tuhoaa sadon, maankäyttöön ja raaka-aineisiin liittyvät konfliktit äityvät yhä kamalammiksi, eikä maanviljelijöillä ole muuta vaihtoehtoa kuin jättää kotipaikkansa. Palaussa kalastaja näytti minulle taloaan uhkaavan merenpinnan nousun – alle kymmenessä vuodessa meren pinta on noussut niin paljon, että hänen kotinsa, turvallisuutensa, elämänsä perusedellytykset tuhoutuvat.

Tšadilainen aktivisti muistutti minua YK:n ilmastokonferenssi COP 27:ssa: ”Samalla kun puhumme, minun maani on veden alla. Äitini, siskoni ja serkkuni ovat menettäneet kotinsa.”

Ilmastokriisi aiheuttaa kärsimystä, se ajaa ihmisiä pois kodeistaan, se tappaa ihmisiä. Se on välitön uhka ihmiselämälle.

On käsittämättömän epäoikeudenmukaista, että Tšadin ja Palaun kaltaiset valtiot joutuvat kärsimään kriiseistä, joita ne eivät ole juuri millään tasolla aiheuttaneet.

Me teollisuusmaat, ilmastokriisin pääsyylliset, olemme erityisessä vastuussa kriisin pienentämisestä. Meidän on huolehdittava päästöjen vähentämisestä ja siitä, että 1,5 asteen tavoitteemme pysyy saavutettavissa. Jokainen asteen kymmenys, jolla maapallon lämpeneminen hidastuu, merkitsee vähemmän voimakkaita myrskyjä, tulvia ja kuivuutta – ja samalla enemmän turvaa.

Siksi onkin niin tärkeää, että COP 27:n päätösten myötä voimme ottaa seuraavan askeleen oikeudenmukaisissa ilmastopäätöksissä. Nyt suurten kasvihuonepäästöjen aiheuttajien on aika maksaa takaisin osuutensa aiheuttamistaan ilmastonmuutoksen haitoista ja tuhoista, joista kärsivät erityisesti maailman haavoittuvimmat maat. Ei ole kyse hyväntekeväisyydestä, vaan oikeudenmukaisuudesta. Varsinkin pienet saarivaltiot ovat vaatineet toimintaamme jo vuosikymmenten ajan – oikeutetusti. Tänä vuonna vihdoin saamme lähetettyä heille selkeän signaalin: Kuulimme teidät. Ymmärsimme. Nyt toimimme.

Ilmastohädässä, kuten muissakin konflikteissa ja kriiseissä eniten kärsivät heikoimmat: naiset, lapset, vanhukset ja marginalisoidut ryhmät. Olen vakuuttunut siitä, että sopiva mittari yhteiskuntamme tilalle on naisten oikeuksien toteutuminen. Autoritaaristen johtajien vallan alla juuri nämä oikeudet usein putoavat ensimmäisenä pois, minkä voidaan katsoa olevan merkki siitä, että pahempaa on luvassa. Autoritaariset johtajat pelkäävät eniten naisia, jotka saavat äänensä kuuluviin.

Yksikään yhteiskunta, yksikään kansantalous ei voi menestyä, jos puolet sen jäsenistä hiljennetään. Siksi tasa-arvoisia oikeuksia jokaiselle meistä vaativa feministinen ulkopolitiikka on Saksan liittohallitukselle voimakkaan turvallisuuden ydinkysymys. Juuri nyt työn alla olevassa kansallisessa turvallisuusstrategiassamme feministinen ulkopolitiikka on keskeinen elementti.

”Naiset ovat sodan ensimmäisiä uhreja, mutta vain heillä on hallussaan rauhan avaimet”, muotoili kongolainen ihmisoikeusaktivisti Julienne Lusenge.

”Jos naiset eivät ole turvassa, ei kukaan ole”, sanoivat rohkeat naiset Ukrainassa.

”Naiset. Elämä. Vapaus.”, kuuluu iranilaisten naisten iskulause. Joka puolella maailmaa kuuluu heidän rohkeutensa hymni.

Jos minun jostain pitäisi ammentaa voimaa vuodelle 2023, niin näistä urheista naisista. Olivat he sitten kongolaisia, iranilaisia, afganistanilaisia tai ukrainalaisia.

Heidän äänensä olkoon hymnimme. Heidän rohkeutensa toimikoon meidän mittapuunamme. Heidän asiansa olkoon meidän velvollisuutemme. Pelkän toiveikkuuden sijaan on aika toimia rohkeasti: inhimillisyyden nimissä yhdistyneinä.