Euroopan hymni korvissani, taivaalla kultaista tähtisadetta. Ventovieraat ihmiset halaavat toisiaan. Olin yksi sadoista, jotka juhlivat 1. toukokuuta 2004 Oder-joen sillalla Saksan Frankfurt an der Oderin ja Puolan Słubicen välissä erityistä, eurooppalaista hetkeä: vihdoinkin länsi ja itä olivat yhdistyneet Euroopan unionissa. Noin 75 miljoonasta ihmisestä Virossa, Liettuassa, Latviassa, Maltalla, Puolassa, Sloveniassa, Slovakiassa, Tšekissä, Unkarissa ja Kyproksella tuli osa EU-perhettä. Myöhemmin myös naapurimme Bulgaria, Romania ja Kroatia liittyivät perheeseen.

Tuon juhlinnan mahdollistivat ehdokasvaltioiden rohkea vastuunkanto ja ennakointi – Baltiasta Välimerelle saakka. Valtiot ryhtyivät pitkäkestoiseen ja vaikeaan muutos- ja sopeutumisprosessiin määrätietoisesti.

Minulle Saksan ulkoministerinä kyseinen toukokuun ensimmäinen on selvä osoitus siitä, että jokaisella sukupolvella on tehtävänsä. Vanhempiemme ja isovanhempiemme sukupolvet tunnistivat toisen maailmansodan jälkeen, että sovinto on eurooppalaisen rauhanyhteisön perusta. Me saksalaiset emme saa koskaan unohtaa, että juuri me, jotka Eurooppaan sotaa ja kärsimystä toimme, löysimme myös tien rauhaan ja ystävyyteen. Meitä edeltävät sukupolvet ovat muodostaneet Euroopan rauhanomaisen unionin – elämistä, työntekoa ja taloutta varten – Atlantilta Venäjän rajalle.

Itälaajentumisen sukupolven täytyi silloin olla rohkea ja vastarinnan sekä populististen iskulauseiden viemättömissä. Saksassakin, aikana jona työttömyyttä oli paljon, jotkut olivat huolissaan „puolalaisista putkimiehistä“. Kuten entinen presidenttimme Walter Scheel on sanonut, politiikan tehtävä on „tehdä oikein ja tehdä siitä suosittua“. Emme saa antautua tunnelmien vietäväksi ja ajelehtia virran mukana. Jos sosiaalinen media olisi jo tuolloin ollut olemassa, keskustelu olisi varmasti näyttänyt erilaiselta. Mutta vihasta, populismista ja epäileväisyydestä ei voi kasvaa mitään toiveikasta.

Meidän sukupolvemme tehtävä on nyt puolustaa ja vahvistaa rauhan- ja vapaudenprojekti Eurooppaa, vaikka se veisi hämmästyttävän paljon voimia. Putinin hyökkäyssota Ukrainaa vastaan avasi silmämme brutaalimmalla mahdollisella tavalla: meidän rauhamme, vapautemme ja hyvinvointimme Euroopassa ei ole itsestään selvää. Sitä, mikä sai meitä edeltävät sukupolvet saavuttamaan yhtenäisen Euroopan, sitä tarvitsemme nytkin suojellaksemme Eurooppaa: rohkeaa vastuunkantoa ja visiota.

Me Euroopan unionissa puolustamme yhdessä ystävien ja liittolaistemme kanssa arvojamme sekä turvallisuuttamme. Vahvasti Ukrainan rinnalla. Niin kauan, kuin on tarpeen. Maan rinnalla, joka jo kahden vuoden ajan on uhrannut paljon voidakseen turvata tulevaisuuden vapaudessa ja demokratiana – ja samalla ottaa suuria askeleita kohti EU:hun liittymistä.

Viimeistään Venäjän hyökkäyssota osoitti meille, että EU:n laajeneminen on geopoliittinen välttämättömyys. Balkanilla tai EU:n itärajalla olevat „harmaat alueet“ ovat äärimmäisen vaarallisia emmekä voi elää sellaisten kanssa, sillä Putinille ne ovat kutsu sotkeutua ja luoda epävakautta.

Euroopan unioni edustaa vapautta, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta. Juuri niin kuin 20 vuotta sitten, myös tänään miljoonat eurooppalaiset uskovat siihen mahdollisuuteen, että heistä tulee EU-kansalaisia. Emme saa antaa prosessin pitkittyä niin, että länsi-Balkanin maat joutuvat viettämään kokonaisen sukupolven ajan EU:n odotushuoneessa. Emme saa sivuuttaa mahdollisuutta tehdä unionistamme suurempaa ja vahvempaa – ja siten myös turvallisempaa. Rauhan- ja vapaudenunionimme on avoin uusille jäsenille.

Kuitenkin, jotta uusien jäsenten ottaminen unioniin onnistuu, meidän on varmistettava, että EU pysyy toimintakykyisenä niin ulospäin kuin sisäisestikin. Siksi kehitämme EU:ta jatkuvasti. Myös silloin, kun joudumme keskustelemaan siitä, miten tuo kehitys loppujen lopuksi tapahtuu – ihan niin kuin suurissa perheissä on tavallista. Vuonna 2004 liittyneiden jäsenvaltioiden kokemukset ovat kullan arvoisia – käviväthän ne menestyksellä läpi pitkän sopeutumisprosessin.

Selvitäkseen meidän sukupolvellemme asetetusta tehtävästä unionin on uudistuttava. Minulle uudistus tarkoittaa vähemmän veto-oikeuksia Eurooppa-neuvostossa. Myös unionin, jossa on tulevaisuudessa 35 jäsenvaltiota, on pysyttävä toimintakykyisenä. Se tarkoittaa myös päätöksiä suurella enemmistöllä täyden yksimielisyyden sijaan. Silloinkin, kun se tarkoittaisi, että Saksa – niin kuin mikä tahansa muu jäsenvaltio – voisi olla mielipiteineen vähemmistössä. Meidän tulee uudistaa ja laajentaa unioniamme yhdessä.

Rohkea vastuunkanto tarkoittaa nyt, että valmistelemme Euroopan unionimme vastaanottamaan uusia jäsenvaltioita vielä tämän vuosikymmenen aikana. Jotta ihmiset voivat taas halata toisiaan, Euroopan hymni korvissaan, kasvavan eurooppalaisen perheemme osana.

Annalena Baerbock, Saksan liittotasavallan ulkoministeri